Katselin viikonloppuna pitkästä aikaa elokuvan, jos tarkkoja ollaan niin katsoin vielä kokonaista kolme elokuvaa. Elokuviin palaan tuonnempana mutta...aloin nyt jälkikäteen miettimään katsomieni elokuvien juonta- (siihenkin palaan tuonnempana) ja monien aikaisemmin katsomieni elokuvien juonta, tulin tulokseen että olen joko pahemmin häiriintynyt kuin olen tiennytkään tai vaihtoehtoisesti kuulun johonkin marginaaliseen ryhmään jolle useimmat elokuvat eivät ole tarkoitettu.

Jokunen vuosi sitten kun peräjälkeen ilmestyi kaksi katastrofielokuvaa- ne joissa molemmissa asteroidi oli syöksymässä maahan, pidin enemmän siitä elokuvasta jossa puolikas asteroidi todella osuikin maahan. Se elokuva jossa Bruce Willis pelasti koko maapallon oli mielestäni pelkkää läplälyytä. Se toinen olisi mielestäni ollut ihan hyvä jos se asteroidi olisi syöksynyt kokonaisena maahan- eli ihmiskunta olisi tuhoutunut. Elokuva nimeltä Rock, se jossa terroristit ryöstävät plasmapommeja ja uhkaavat tuhota Los Angelesin (vai oliko se San Fransico)- ja laukaisevat pelote ohjuksen merelle, menee mönkään jo tuossa...olisivat vain täräyttäneet sen jalkapallostadionin maantasalle...Sean Connerilla olisi silloin ollut paljon vähemmän vuorosanoja. Kaikenmaailman ufoelokuvat joissa maailma palastetaan jonkun nörtin avulla joka muka hakkeroi itsensä pahisalieneiden keskustietokoneelle- ja puolessa minuutissa tekee sen mitä oli suunnitellutkin...just joo, ihan varmana. Jokainen joka on koskaan edes yrittänyt saada pelkkää tulostinta asennettua ilman oikeita ajureita tietää kuinka mahdottom ajatus kuulostaa! Entäpä sitten Maailmojen sota- marsilaiset hyökkäävät maahan, joo-o- mutta elokokuva kantavana ajatuksena on se, että marsilaiset ovat muutama kymmenen tuhatta vuotta aiemmin haudanneet maahan omia tappovehkeitään tuhotakseen Nyt sitten ihmiset...miksi piti odottaa kymmenen tuhatta vuotta? Jos marsilaiset kerran olivat jo käyneet täällä niin miksi ne ei asettuneet taloksi jo silloin? Pitikö odottaa niin kauan että Tom Cruise pääsi keekoilemaan nelikymppisenä karvanoppaduudsonina?

Entäpä sitten nyt viikonloppunan katsomani Päivä jona maailma pysähtyi- elokuvan punaisena lankana on se, että ulkoavaruuden elämänmuoto saapuu maahan palastaakseen maapallon...ai miltäkö? No ihmisiltä, miltäpä muultakaan. Ulkoavaruuden pahista näyttelee vieläpä Keanu Reeves. Pahis ei ole elokuvassa pahis perinteisellä tyylillä, sanomana kun on se, että universumissa ei ole elämän mahdollistavia paikkoja tuhlattavaksi asti- ja ihminen koko ajan ja täyspäiväisesti tuhoaa maapalloa ymmärtämättä tekojensa seurauksia. Elokuva juoni oli omalle mielelleni hunajaa- pari kuukautta sitten käsittelin aihetta täällä. Mutta, huolimatta hyvästä juonesta ja melkein elokuvan oikeudenmukaisesta lopusta, elokuva oli kuitenkin sellainen- eli läplälyytä, ihnmiskunta kuitenkin pelastui vaikka ei olisi ansainnutkaan sitä- kaikenlisäksi vielä kliseisesti viimeisenä viitenä minuuttina.

Jos asia ei tullut vielä selväksi- en pidä elokuvista joissa on onnellinen loppu. Ainakaan en pidä elokuvista joissa kiiltokuvahyvikset pelastavat maailman kaikille Amerikkalaisille. Pidän inhorealistisista elokuvista. Sellaisista joissa hieltä haiseva, ruma ja lieväst ylipainoinen jätkä jättää tekemättä sen mitä oli tarkoitus. Tai sellaisista joissa päähenkilö kuolee viisi minuuttia ennen lopputekstejä. Sellaisista elokuvista joissa maailma ei pelastu.

Ehdottomia suosikkejani on Pahamaa, Troija, Rautaristi, 9. komppania, Hyvät- pahat ja rumat. Lisäksi tottakai myös Titanic. Titanicissa parasta on vielä se, että kiiltokuvahyviksellä ei ole onnellista kohtaloa.Yksi hieman epätavallinen suosikkini on lisäksi Braveheart, elokuva jonka lopputuloksen tietää edes katsomatta elokuvaa, riittää kun katsoo Iso-britannian karttaa tai lippua. Elokuvan juoni on kuitenkin vertaansa vailla, tällaisilla elokuvilla on tapana olla onnellinen loppu...mutta, kuten jokainen joka on lukenut yhdestäkään historiallisesta kapinasta tietääkin, ei historiallisilla kapinoilla yleensä ollut onnellsta loppua- tai saattoi ollakin, riippuen siitä ketä pitää kulloisenkin kapinan pahiksena. Troijakin on hyvä elokuva, hyvän siitä tekee se, että elokuva kertookin pahiksista, siitä miten taistelun voittavat ne joiden ei olisi kuulunut sitä voittaa.

Viikolopun saldona voin lisätä vielä yhden elokuvan tuolle listalle. Ranskalainen Vihollisen läheisyydessä- on ehdotonta inhorealismin tuuletusta. Elokuva kertoo Algerian sodasta 50-luvulla, sodasta jonka rinnalla Jenkkien Vietnam näyttää pelkältä rippikoululaisten kesäleiriltä. Sodasta jonka olemassaoloa Ranskalaiset eivät edes tunnustaneet vasta kuin vuonna 1999. Elokuva kertoo nuoresta kiiltokuvaluutnantista joka saapuu Algeriaan joukkueenjohtajaksi. Noin kahdessa tunnisa luutnantti huomaa toimintatapojen olevan jotain muuta mitä upseerikoulussa on opetettu, kidus-, napalmi ja joukkoteloitukset ovat normaaleja käytäntöjä katkeroituneiden ammattisotilaiden soveltamana...ai että elokuvan juonta ei saa paljastaa, niinkö? No ei tätä blogiakaan ole pakko lukea. Elokuva on hyvä! Kaikessa karuudessaan ja henkilöiden yksiulotteisuudessaan jopa loistava. Elokuvassa paha ei saa palkkaansa, tai saa mutta ei siten miten sen voisi ajatella tapahtuvan.

Kiiltokuvahyvis paatuu elokuvassa kaikesta kokemastaa samanlaiseksi kuin muutkin upseerit, jopa pahemmaksi...ja kokee kohtalonsa nuoren algerilaisen pojan luodista, pojan jonka itse pelasti kaivosta algeriaan saapuessaan. Pojan jonka perheen kapinalliset surmasivat- poika kuitenkin valitsi kahdesta pahasta paremman, kapinalliset.

Minkä takia sitten pidän surullisista tarinoista? En tiedä. Luulisin kuitenkin etten ole ainoa- miksi tuollaisia elokuvia muuten edes tehtäisiin? Olen huomannut sellaisen ilmiön että elokuvat joissa hyvä ei voita pahaa- tai elokuvat joissa hyvää ja pahaa ei ole mahdollista erottaa toisistaan- tarjoavat katsojalleen jotain muutakin kuin pelkän tarinan. Elokuvien sisältämä moraalinen ja eettinen pohdinta on usein jopa tärkeämpää kuin juoni jonka kautta se välittyy.