Milloin viimeksi pysähdyin katsomaan muurahaisen kulkua? Olentoa joka päivästä toiseen punnertaa itseään isompien kimpussa. Vuodesta toiseen. Muurahainen vaihtuu mutta työt pysyvät, niinkuin pysyvät lapset jotka katsovat muurahaisia. 

Milloin viimeksi katselin pilviä ja mietin laskemista niiden poimuissa? Milloin viimeksi katsoin tiheää metsää ja mietin mökin tekemistä kärpässienen alle? Milloin viimeksi haistoin kangasmetsän ja sammaleen hajun? Milloin viimeksi tunsin uudesta asiasta samanlaista innostusta ja uteliaisuutta kuin lapsena? Milloin viimeksi kyselin kysymyksiä joihin ei ole vastauksia?

Miksi nykyään kaikilla on hoppu? Missä kohtaa maailma meni vikaan ja kaikki muuttuivat koneen osiksi joiden ainoa tehtävä on suorittaa? Kuinka moni aikuinen enää ihmettelee- eri asia kuin tarkoitushakuinen ongelmanratkasu, siis vain ihmettelee elämää-, maailmanmenoa tai vain sitä muurahaista? Samaan aikaan kiire lisääntyy mutta tulos pysyy samana, tai vaikka tulos nousisikin niin sitten se kuuluisa laatu kärsii. Miksi harrastuksetkin ovat muuttuneet suorittamiseksi? Miksi kaikki tuntuu olevan pelkkää ravihevosen juoksua- laput silmillä painetaan eteenpäin näkemättä mitään mitä ympärillä tapahtuu.

Mutta stop nyt- ei tästä jutusta tällaista pitänyt tulla! Tästä piti tulla nostalgiaa tihkuva vanhojen kaupunkimaiseman kuvaus...eli pikku pakitus taaksepäin ja vauhti pienemmälle.

Aloitetaan alusta...olen aina ollut ihastunut mereen. En mihin tahansa mereen vaan merenrantaan. Merenrantaan jossa on näkyvissä ihmisen kädenjälki. Tämä kylä on (toisin kuin monet luulevat) hieno ja kaunis paikka. Kauneus täytyy osata löytää, osa siitä on piilossa mutta kuitenkin näkyvillä. Sen löytämiseksi et tarvitse paljoa, tarvitset aikaa, et paljoa mutta niin paljon kuitenkin että maltat olla katsomatta kelloa.

Ajopuun sileäksi kulunut pinta on hyvä aloitus, jokainen ajopuu pitää sisällään tarinan jota kukaan ei tiedä. Arvata voit, koskaan et todenperäisyyttä saa tietää. Arvauksen palkinto on kuitenkin mittaamaaton. Uusi ajatus jota et aiemmin tiennyt olevan. Jos mielesi on valmis- voit löytää muutakin. Sisäsataman eteläpuolelta löydät merenrannasta polun joka vie Mansikkanokalle, seuraa sitä vaikka tuulisikin. Niin kauan kuin tunnet tuulen kylmyyden tiedät että voit tuntea myös sen lämmön. Jos joudut nostamaan kauluksiasi niin vielä parempi. Mansikkanokan uimaranta on parhaimmillaan keväällä tai loppusyksyllä. Silloin kun puissa ei ole lehtiä eivätkä ihmiset ole pilaamassa rannan rujoa kauneutta. Rannan alue on vanhimpia ihmisen aikaansaannoksia Sauvosaaressa. Jos olet tarkkana, voit löytää jälleen ajopuun jolla olisi tarina kerrottavanaan. Rannan ajopuista löytyy helposti merkkejä ihmisen tekemisistä, ei väliä että ne eivät ole tältä ajalta. Jos haluat yrittää, voit kuvitella mielessäsi käsin taotun kiinnitysrenkaan käyttötarkoituksen. Rengas voi olla peräisin vanhalta sahalta tai jostain ihan muusta, kuka tietää, ei se ole edes tärkeää.

Möllärinmöljä on alueen helmi. Keväisin- jos maltat pysyä pois autosta, voit saada kiinni tuoksun jota et monesta paikasta enää kiinni saa. Alueella olevista veneistä- joista kauneimmat ovat poistuneet käytöstä, ilmaan sekoittuu tervan tuoksua. Keväisin alueella tapaa myös ihmisiä joita ei talvella ole olemassa. Nämä ihmiset tulevat esiin kun kevätaurinko on sulattanut jo lumet sekä meren jään ohueksi hunnuksi. Ihmisten silmistä voit nähdä katseen joka on ollut suljettuna pitkien talvikuukausien telkeämään vankilaan. Monella heistä on oma kunnostuksen kohde-, osalla on joskus ollut- ja osa on siellä muuten vain. Yhdistävää tekijää ei välttämättä edes ole, jos onkin niin sen he kaikkein vähiten itse tietävät.

1243095331_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Voit jatkaa matkaasi minne mielesi tekee tai suunnata katseesi etelään. Laitakarin itäpuolella on pieni- ohuella kannaksella mantereeseen kiinni oleva niemennokka. Nokan nimi onkin Kalkkinokka ja niemi on nimetty sen käyttötarkoituksen mukaan. Nykyisin siellä ei varsinaista toimintaa enää ole. Muutama soutuvene, niistäkään suurinosa ei ole pitkään aikaan ollut käytössä. Paikka on hieno jokatapauksessa, paikan kauneus tulee esille jo siinä kun katselet sieltä avautuvia näkymiä. Suoraan edessä on Laitakari, entinen teollisuuden kaytössä ollut keinotekoinen saari. Saaren keinotekoisuutta ei voi aavistaa muusta kuin sen tarkkaan rajatuista muodoista. Saari muodostuu käytännössä rimamöljästä ja sideaineena olevasta, laivojen mukanaan tuomasta painolastina olleesta maasta, mullasta, hiekasta ja kivistä. Laivat jotka kävivät sahatavaraa hakemassa olivat kuuleman mukaan pääsääntöisesti purjelaivoja, siitä johtuu tämä painolastina olleen maan kulkeutuminen. Jos unohtaa rahan joka toimintaa pyöritti, voi asiaa ajatella symbioottisena vaihtokauppana. Saaren kautta meni jalostettu metsien vilja, vastavuoroisesti sahatavaraa hakevat laivat purkivat täytemaan saaren rantaan. Tuloksen oli aikojen saatossa maata jossa lehtipuut viihtyvät.

Niemestä etelään näkyy Kraaselin takana Veitsiluodon tehtaat ja erikokoisia tuulimyllyjä. Pohjoisessa on kylän keskusta. Keskustan kaksi ainoaa isoa rakennusta hallitsevat näkymää, kirkko ja kaupungintalo. Tämä nokka on siis melkein kaiken keskellä, kuitenkin syrjässä kaikesta.

Mutta mikä tekee tästä paikasta erikoisen? Osa viehätystä piilee siinä, että se on piilossa- sinne ei joudu vahingossa, vaikka paikan tietäsikin, on se kuuluisa viimeinen risteys kuitenkin yllätys. Tien ei voisi kuvitella johtavan minnekään. Nokalta löydät tunnelman josta osan pystyi aistimaan myös Möllärinmöljällä. Tervan tuoksu on kuitenkin keväisin voimakkaampi, asia on mielenkiintoinen koska nokalla ei montaa venettä ole. Maassa on luultavasti niin paljon veneiden jäännöksi, että tuoksu tulee puuosien kuivuessa. En oikeasti tiedä. Tunnelma tässä paikassa on kuitenkin täysin eri kuin Möllärinmöljällä. Jos aikaisemmin tunnelmaan olisi sopinut Sir Elwoodin Hiljaisten Värien "Neiti kevät", on nokan tunnelma toinen. Siihen sopisi paremmin Junnu Vainion "Kotkan poikii ilman siipii".