Olen parina iltana yrittänyt kirjoittaa blokiini jotain- siinä kuitenkaan onnistumatta. Olen aloittanut parikin juttua mutta niitä kirjoitettaessa on tunutunut siltä ettei juttu oikein kanna. Olen tullut siihen tulokseen ettei minulla silloin ole oikeasti mitään sanottavaa, ja väkisin kirjoittamisessa ei ole mitään järkeä koska kyse on harrastuksesta-, terapiasta tai jostain muusta- ei kuitenkaan palkkatyöstä. Pitäisi varmaan olla tyytyväinen siitä että oma henkinen suodossäiliöni on ollut pinnaltaan vakaa- enkä ole joutunut turvautumaan ylikaadon estoon ohitusventtiilin eli blokini avaulla. 

Mutta hei, tarvitseeko aina olla asiaa ollakseen äänessä? No ei tietenkään, eri asia on se, että riittääkö kenellekään kiinnostus pelkkään juttuun ilman tarinaa. Vanhakansa tietää sanonnan: "Mies tulee räkänokastakin mutta ei tyhjän naurajasta." Olen miettinyt joskus tämän sanonnan syvintä olemusta. Muuta selitystä en ole sille keksinyt kuin sen, että joskus aikaan kirves ja kuokka, totisuus oli hyve ja nauru oli jotain hallitsematonta joka olisi pitänyt pystyä tukahduttamaan. En kyllä oikeasti tiedä. Mutta mitä jos sananlaskun tyhjän naurajan muuttaisi tyhjän toimittajaksi niin sisältö muuttuisi täysin.

Jotain tuon kaltaista tuumailin toissa viikonloppuna kun puhdistin talon rännejä. Syksyllä pakkaset tulivat ennenkuin arvon blokisti sai itsenä ja tikkaat samalle neliölle- kerkesivät rännit perkele jäätyä. Ei hyvä! No sen edestään löytää minkä taakseen jättää- nyt ne oli pakko tyhjentää kun nyt sateella rännit ei vetäneet edes nimeksi. Eli roikuin pari tuntia ränneissä ja lapioin sanonko miltä haisevaa moskaa. Siinä samalla kun tein täysin mekaanista työtä oli myös samalla suorastaan loistava tilaisuus pohtia maailman menoa. Tuollaisessa, itselleni oikeastaan vieraassa ympäristössä, mieli lepää ja ajatukset mukavasti vaihtuvat. On mukava tunne kun huomaa oikeasti osaavansa ajatella- eikä pelkästään reagoida ympäriltä tuleviin ärsykkeisiin.

Joskus tätä tunnetta voisi kuvata vaikka ajatusten kellunnaksi- tilanteeseen jolloin ei varsinaisesti ajattele mitään mutta ajatukset ja mielleyhtymät seuraavat toisiaan. tässä tilanteessa, mikäli joku sattuisi kysymään, olisi hankalaa kertoa mitä varsinaisesti ajattelee. Valon leikkiä katossa-,kaksi vuotta aikaisemmin nähdyn kaurapuuromainoksen juonta-  tai vaikka lapsena syödyn risoton koostumusta. Tärkeintä ei ole silloin se mitä varsinaisesti ajattelee vaan se miten ajatus syntyy ilman omaa ohjausta. Eilen kun paistelin sunnuntain kunniaksi silakkapihvejä- huomasin päästäneeni ajatukset vapaiksi. Kait tuota voisi nimittää vaikka rentoutumiseksi, kyse ei taida sen kummemmasta olla. No yksi juttu tuossa on joka tekee siitä merkittävän- useasti kun töissä eteeni tulee vaikeita- tai monisyisiä ongelmia, en haluaisi ajatelle ongelmaa suoraan. Toisinsanoen kierrän aihetta kuin kissa kuumaa puuroa ja sorkin asiaa ilman että heti keskittyisin sen ratkaisuun. Tästä metodista voi varmaan olla montaa eri mieltä, omalla kohdallani se kuitenkin toimii- ratkaisu alkuperäiseen ongelmaan voi loppujen lopuksi olla hyvinkin yksinkertainen. Ensin se pitää vain löytää kaiken ylimääräisen keskeltä.

Mutta, kaikki kiva loppuu aikanaan. Niin myös tämä iltasatuni jutusta ilman tarinaa. Mieli tekisi vielä kirjoittaa mutta niin tekee myös lukea...kesken on Jeff Longin "Helvetin sydän". Koukuttavaa jännitystä jota lukiessa alkaa kuuntelemaan hiljaisen talon ääniä eri sävellajissa...