Olisi tie voinut lyhyempikin olla. – Mies ajatteli ja rämpiessään haaroihin ulottuvassa heinikossa. Tietä ei ollut kuljettu pitkään aikaan, eikä sitä voinut enää edes tieksi nimittää. Mies kuitenkin kutsui koska omassa mielessään kulki nyt tietä jota ei enää koskaan ollut aikonut kulkevansa. Edellisestä kerrasta oli aikaa kauan, kolmen vuosikymmenen verran. Siinä ajassa laiha ja rimppakinttuinen nuorukainen oli ehtinyt lihoa, laihtua ja lihoa jälleen uudelleen. Paljon oli tapahtunut mutta ei kuitenkaan mitään mistä olisi halunnut enää kenelläkään kertoa. Kirkolla poiketessa vastaan oli tullut pari kaukaisesti tuttua, riippuvat housut jalassaan olevia keski-ikäistä miestä. Heidät huomatessaan mies oli katsonut toisaalle, ei sillä että häntä olisi kukaan tuntenut, käänsi kuitenkin, ihan varmuuden vuoksi. Kaupan kassa oli katsonut mietteliäänä luottokorttia hänen maksaessaan. Kuihtunut nainen joka joskus oli ollut koulunsa tavoitelluin tyttö, naisen alku jonka perässä pojat juoksivat. Nyt nainen nosti väsyneesti katseensa luottokortista, silmänräpäyksen ajan naisen silmät katsoivat kortissa olevaa nimeä löytämättä edessä olevassa miehestään mitään yhtäläisyyttä nimeen.

 

Matkan olisi pitänyt päättyä jotenkin muuten, ei kuitenkaan päättynyt, kaikki ei mennyt niin kuin olisi pitänyt, oikeastaan mikään ei mennyt niin kuin olisi pitänyt.