Joskus (telkkarissa) sanotaan, että ihminen on kuin puhdas taulu. Tarkoituksena on kait ilmaista silloin sitä, että ihminen on vaikutuksille altis johtuen vähäisestä elämänkokemuksesta- ja sitä, että on samalla altis muiden ihmisten ajatuksille. Tämä ei suoraan liity ajatukseen mitä nyt ajattelin Sinulle, Arvon Bittiavaruus kertoa- mutta kuten monesti aiemmminkin, tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka sinne.

Mitä jos ajatellaan jokaisen elämän olevan taulu, ei mikä tahansa taulu vaan akvarelli. Miksikö nimenomaan vesiväreillä tehty taulu? No sille on olemassa syynsä. Muistan kakarana mummolassa ollessa katselleeni ohikulkevaa Oulu-Kuusamo tietä (jotta kuva ei olisi liian romattinen niin viskoin silloin kyllä ohiajavia autoja kivillä- tai ainakin yritin), ikää oli tuolloin jotain kahdeksan pinnassa. No tulipa silloin sellainen ajatus mieleen, että mitäpä jos Elämä onkin valtatie...eli elämä lipuu tai vaihtoehtoisesti pauhaa silmien edestä, välillä on hiljaisempaa ja toisena hetkenä ei. Tätä siis ihmettelin koko kahdeksan vuotiaan elämänkokemuksella. Ajatus ei sen jälkeen jättänyt rauhaan, aina kun tulin mummolan pihaan niin mieleen tuli ensimmäisenä tuo ajatus joka koski Elämää. Aikaa kului mutta tuo ajatus ei jättänyt rauhaan, ei se mikään mörkö ollut mutta ihan varmasti ensimmäisiä elämää suurempia ajatuksen roiskeita. On muuten myös ensimmäisiä juttuja mistä ymmärsin olla kertomatta, Isä olisi takulla kiikuttanut lääkäriin ja Setä olisi pyöritellyt silmiään entistä enemmän.

No eipä mitä, monta, eikun tosi monta vuotta sitten kuulin Pelle Miljoonan biisin joka kertoo pikkupojasta joka katsoo kesäyössä tiellä ajavia autoja. Biisi etenee ja sen lopussa tästä pojasta on tullut aikuinen joka ajaa itse tuota samaa tietä kesäyössä- ja huomaa tien laidalla olevan pienen pojan..."Ja silloin peilistäni näin koko menneen elämäni". Vaikka biisin sanat on suorastaan imelät, on sanoituksen esittämä vertauskuva kuitenkin hyvä...ainakin omasta mielestäni jolla kummittelee mielessä tuo pikkupoikana koettu ajatus.

Olen pitkään ajatellut Elämän olevan vertauskuvallisesti juuri valtatie- en vain ole päässyt itseni kanssa yhteisymärrykseen siitä, että onko elämä valtatien katselija vai kulkija. Jostain syystä ajattelen sitäpaitsi aina elämän symbolisoituvan sen punaisen navetan eteen. Jos ajatuksen yrittäisi vääntää rautalangasta...olenko elämässä vain katselijana ja seuraan ohi kulkevaa Elämää yhdeltä pihalta muiden joukosta? Vai olenko matkustajana Elämän valtatiellä ja katselen vain ikkunasta maisemaa jonka ohitan? Kuulostaa sekavalta ja sitä se onkin, sekavampaa on kuitenkin vielä tulossa.

Entä jos Elämä olisikin maalaus...ensin ajattelin sen olevan öljyvärimaalaus. Öljyväreillä maalattaessa kankaan pintaan pinnoittuu Elämässä koetut asiat. Kun tarpeeksi sattuu ja tapahtuu niin uudet kokemukset maalautuvat aiemmin koettujen päälle. Nämä kokemukset, rypyt- ja rosot kuvaavat elämässä koettua. Joiden ihmisten taulussa näitä rosoja ei ole, joillakin on sitäkin enemmän. Yksi juttu tuossa kuitenkin on, öljyvärimaalauksessa vain lopputulos ratkaisee...kukaan ei tiedä pinnan olevien kerrosten tarinaa. Elämä ei voi siis olla öljyvärimaalaus...

...Elämä on vesiväri akvarelli. Vesiväreillä maalattaessa mitään ei saa anteeksi. Jokainen siveltimen liike paperilla näkyy myös katsojalle- mitään mitä paperilla on ei sieltä enää poiskaan saa. Kaikissa vesiväritöissä on kauneuspilkkunsa- joissakin niitä on niin paljon etteivät ne enää ole kauniita sanan varsinaisessa merkityksessä. Tällaisten töiden kauneus paljastuu kuitenkin sanomassa jotka kertovat tarinaa jostain muusta kuin ruusutarhoista.

Ruusutarhoistakin on tehty akverelleja...ei kuitenkaan montaa.